8.12.2011

Rakkaus on punavalkoinen

Aevan! Mitenkähän rekikoiraihmiset voipiki tykätä tuosta valkoisesta, kylmästä, rapsahtelevasta, maiseman kuorruttavasta ja ihmisiä liikuttavasta lumesta? Jaa-a. Ihmismieli on outo ja koukeroinen.

Lumentulo on rauhoittanu mielen, saanu joulunodotuksen taas itämään: valoja, verhoja, kynttilöitä. Lumivalkoinen on myös ajatus, sillä lähipiiristä lähti loputtomille käpyapajille sekä valjakkourille koira, jota todellakin tulen kaipaamaan kun ensi kerran menen tervehtimään laumaa, josta tämä punapartiolainen erkani.

Terve, iloinen, aktiivinen, äänekäs, rasittavan huumorintajuinen Indiana Jones. Sen puuhkahäntä, vilkkaat ja kirkkaat silmät sekä puheliaisuus jää mieleen ikuisiksi ajoiksi. Niinkö hentoinen ja pieni on elämä? Kuin lumihiutale. Häviää hetkessä. Kaikki valuu veden lailla pois, kun lämpö ottaa voiton. Indianan vei vatsalaukunkiertymä.

Indiana oli mielessäni kaikki ne päivät, kun poeka paranteli itseään. Ahkerasti sinne päin oltiin puhelinyhteydessäkin, kuulosteltiin ja pidettiin peukkuja. Se oli suuremman kävyn käsissä tämä keissi. Ehkä kaikella on jokin tarkoituksensa? Elämä ei ole reilua, ei helvetti soikoon edes joka kerta. Valjakon paras vetäjä, kaupungin paras laulaja.


Indiana, Dimmu ja Valar

Se laittoi kovasti miettimään omia kokemuksia, omia koiria. Entäs jos..? jos jos jos jos. entä. jos sittenkin? Paljon kysymyksiä, oman mielen tutkintaa. Mikä on tilanne kun mitään ei ole enää tehtävissä, milloin on aika tehdä ihmisen parhaalle ystävälle se suurin ja kipein palvelus? Kuinka pystyn tsemppaamaan itseni kasaan kun ihmisen paras ystävä pahimmalla mahdollisella hetkellä sitä rauhallisuutta kaipaa? Miten pystyn päästämään irti, kun sielu irtaantuu ruumiista? Missä tulee vastaan seinä, että nyt riittää?

Joku viisas on joskus sanonu että rakkaus on henkinen itsemurha. Raaka, mutta hyvin kuvaava sanonta siitä ikävästä ja tuskasta, jonka kohtaat kun joku läheltä jättää tämän maailman.

Voin omasta puolestani kertoa, että minun oma pieni mutta terhakka lauma on mulle tärkeämpi kuin monet monet ihmiset. Olen itkenyt niiden takia ja puolesta kyyneleitä, pelänny persereikä suussa, aukaissut rahapussin nyörejä, antanu kaikkeni että niillä ois hyvä olla. Tämä Indianan poismeno herätti, että tosissaan pitäsi elää jokainen päivä myös koirien kanssa niinkuin ne ois niiden viimeisiä. Koskaan ei voi tietää. Itkuiset muistot viime kesältä heräsi kun 10 tuntia vahtasin puhelinta Kurkon juostessa susialueella porojen perässä. Ja taas kysymys, entä jos? Jossittelu ei kyllä auta mihinkään, mutta taas huomaa että sitä rakkaimpiaan auttaa niin kauan että oma sydänkäyrä on suora. Vaikka laittamalla autoon viimeset rahansa, viettämällä pitkälle yöhön ajamalla sorateitä 200km edestakaisin helvetin matalalla Bemarilla joka ei todellakaan ole mikään sorateiden virtuoosi..

Hyvä joskus on näitäkin asioita miettiä, mutta siihenkin on aikanaan tehtävä joku loppu. Rakkautta ja rajoja, sopivalla mitalla ammenttuna.

Dimmun setämies, punapartainen Indiana Jones, Puutossalmen kauhu - myö muistelemma sinnuo täällä korvessa!



5 kommenttia:

  1. Taisimpa tirauttaa </3

    VastaaPoista
  2. Hyvin kirjoitettu, totta joka sana!

    VastaaPoista
  3. Kylläpä piti itelläki itkut puhaltaa kun viesti kännykkään tuli Indin siirtymisestä harpunsoittajien haaremiin..

    VastaaPoista
  4. Kylläpä tuli eilen tippa linssiin kun händlerin ominaisuudessa keskellä pimeää mehtää sormet kohmeessa kännykän ruudulta tihrustelin uusimpia kuulumisia. En saanut ees naputeltua että :´( Eikä ollu ees nenäliinaa mukana... Aina sitä käy läpi myös omia koiramaailman menetyksiä kun lukee tämmöisiä :(
    Hieno Indi <3

    VastaaPoista
  5. Itku tuli täälläkin kun Indin siirtymisestä taivasvaljakkoon maanantaina luin. :'( Punapää teki vaikutuksen, vaikka vain kerran sen tapasin <3

    VastaaPoista

Jätähän terveisie, niistä myö tykätään!