Nuku hyvin, Kurko ♥

Ei ole ollut voimia kirjoitella asiasta. Kurko lähti reilu kuukausi Dimmun jälkeen. On ollut hankala ajatella koko koiraa, ikävä on ollut niin valtava. Ensimmäinen ikioma koira ja nyt se on poissa. 

Kurkon vointi meni viikossa alaspäin niin kovaa, että en voinut enää katsoa maailman urpointa ukkia herkistymättä. Se söi viimeisen viikon kortisonia isoimmalla mahdollisella annostuksella ja se taas silmissä virkosi - mutta ne sivuoireet kortisonista oli tuolla koiralla niin voimakkaat että jatkuvaa lääkitystä ei olisi voinut ajatella. Oli siis aika ajatella koiraukin parasta ja päästää se revontulien luo.

En halunnut nähdä Kurkoa enää yhtään vaisumpana tai sairaampana, hyvät muistot jäi vaikka selkeästi se oli tavallaan jo "valmis". Tavalliseen tapaansa se hillui ja teputteli etutassuillaan kun menin sitä tarhasta hakemaan. Kurkkua kuristi kun ajattelin että tämä on viimeinen kerta kun haen maailman rakkainta koiraani tarhasta.

Innokkaasti se lähti veljeni mukaan, samaan paikkaan missä sitä odottivat jo Ritan ja Dimmun kummut. Kurko pääsi meidän muistolehtoon nukkumaan, aivan juoksutarhan taakse. Toisaalta olin kamalan helpottunut kun tiesin että minun ei tarvitse enää "vahtia" sitä silmälläpitäen, milloin on aika. Ja sitten tämä kolikon kääntöpuoli, monta päivää kestävä ahdistus ja itku. Vilkaisu tarhoille ja vesi valui silmistä. Valuu nyttenkin kun kirjoitan tätä. Kaipaan sen koiran läsnäoloa, sen turvallisia ja omantakeisia tapoja jotka kuuluivat elämääni yli 11 vuotta.

En ole voinut edes katsella Kurkon valokuvia saatika videoita. En ole voinut tilata valokuvapalvelusta isonnettua kuvaa jonka haluaisin laittaa seinälle. Vaikka sen kuuluisi olla valokuvatapettina kaikkialla. Se oli mulle niin iso tuki ja turva omassa henkilökohtaisessa elämässä, tyrskyissä kuin tyynelläkin. Oma raivostuttava itsensä, joka peilasi kaikki minun fiilikset ja käyttäytyi sen mukaisesti.

Vetopäätä sillä ei ollut tippaakaan, viisas se kuitenkin oli ja oppi asiat nopeasti. Sitä oli kiva opettaa. Se opetti Dimmulle ja Venukselle vetokoirailuun kuuluvat käskyt, vaikka sitten liina löysällä.

Buugi olit minun suuri haaveeni, ostin sen valmistujaislahjaksi saamillani rahoilla. Sukulaiset olivat lentää perseelleen kun kuulivat mihin aion rahaa kerätä. Olin vinkunut huskya jo monta vuotta, mutta kotiin sitä en saanut ostaa. Päätin että sitteku täytän 18 ja asun omillani, ostan heti koiran. Täytin 18 maaliskuussa, ja Kurko syntyi sitten samana jussina. 

Tuon punavalkoisen pierun ansiosta mulla on nyt iso repullinen ystäviä ympäri Suomen. Olen saanut hienoja ystäviä tuon koiran avulla. Monesta asiasta pitää tuota koiraa kiittää. 

Tuntuu vain oudolta yrittää pärjätä ilman aina niin nuorekasta Kurkkupurkkia ♥

p.s. Blogikin on saanut nimensä Kurkon mukaan.

♥ Kiitos kaikesta, rakas punaparta ♥

Black Happies Snowman

"Kurko"

26.6.2008 - 19.7.2019

Nuku hyvin, ystävä ♥

Nyt tapahtui se, johon olin muka itseäni valmistellut ja kuvitellut tilanteen. Saatoin koiraystäväni viimeiselle matkalle. Ensimmäisen oman koirani.

Dimmu tuli laumaan toisena poekana. Oli oikein odotettu kaveri, kuten jokainen laumani jäsen. Dimmu oli pienestä pitäen kauhean kiltti, nassukka, nallekarhu, mössykkä. Se oli omien ihmistensä palvoja. Rakasti retkiä, sammalikkoja joissa pyöriä, erityisesti putrakkoja joissa istua. Ja nuotiohetkeä missä sai istua oman ihmisen kanssa selkä selkää vasten ja odotella makkaran paistuvan.

Se luotti omiin ihmisiinsä kuin pässi sarviinsa. Se nousi mukisematta mm. lavettiin ja mehtäkoneeseen kun isäntä pyysi. Se on monta työvuoroa istunutkin isännän mukana koneita siirtelemässä ja mehtääkin hakatessa. On saanut kuulema useammilla huoltoasemilla peukutuksia kun Securitas-Kimmo istunut lavetissa vänkärin paikalla, tärkeänä iskän töissä mukana.

Dimmu oli verraton kaveri retkillä ja lenkeillä, koskaan se ei karannut eikä "hävinnyt kuin pieru saharaan". Sen kanssa on heitetty lukemattomia unohtumattomia reissuja. Dimmusta on varmasti kaikista eniten kuvia meidän arkistoista, koska se oli aina kuulolla ja kuvattavissa. Totteli milloin pysähtyä ja millon mitäkin. Se oli kuin ajatus.

Paitsi silloinkun maastossa törmättiin vereksiin karhunjälkiin. Silloin Dimmukkaa sai ehtiä kivien ja kantojen koloista, meni reppana niin lukkoon ettei kyennyt edes läähättämään tai pitämään meteliä. Painautui maastoon niin totaalisesti että siihen piti kävellä pahki ennenkuin löytyi. Dimmu käyttikin usein maastossa liikkuessa tutkapantaa, ihan siksi että löydettäisiin miekkonen piilostaan jos karhunhaju tulvi kirsuunsa.

Dimmu oli ehken maailman paras unikaveri. Se jaksoi kyllä kölliä yhtä kauan kuin itse ja se mieluusti jatkoi vielä unia jos itse nousi sängystä. Se tykkäsi nukkua isännän vieressä kun se palaili yövuorosta. Pää minun tyynyllä ja pylly isännän selkää vasten. 

Monelle muulle Dimmusta jäi huonompi kuva. Se ei ollut monen ihmisen koira, eikä piitannut vieraista koirista sitten ollenkaan. Se oli reaktiivinen, terävä ja herkkä piski joka piti kaikista eniten meteliä ja se oli usein äänessä kun pihassa tapahtui jotain outoa.

Oma, tuttu lauma, tutut ihmiset ja ympäristöt olivat sen mieleen. Muutto maalle oli stressi, uusi häkki, uudet rutiinit ja mikä pahinta: uusi tarhanaapuri - Moskuvaari joka jäi talokauppojen yhteydessä meille. Dimmu vihasi tuota vanhaa norjanharmia, ne ei tulleet toimeen sitten silmäänkään. Vaikka Mosku oli vanha, silti se jaksoi rähistä vastaan ja jonkun kerran ihan verinäytteiden kanssa. 

Dimmu oli silti ainut, joka kuuluvasti ikävöi Moskun poistuttua tammikuussa alati vereksien hirvenjälkien perään. Kaksi viikkoa se huusi tarhassaan, kun kukaan muu ei reagoinut. 

Dimmu oli koira, jonkalaista tuskin ikinä enää tulee vastaan. Kaikki eläimet on persoonia eikä toista kaltaista ikinä tule vastaan - mutta tässä tapauksessa ei varmasti tule. Dimmulla oli myös paljon hajuja joita se inhosi, joitakin ihan jäätymiseen saakka - joistakin tuli vain reaktio että äkkiä kotiin tai pakoreaktio jonnekkin maanrakoon.

Hajuista pahin oli karhu. Toisena tuli ehken lammas, sitä ei meillä ollut raakaruokalistalla ikinä. Halloumjuustopaketin kun aukaisi, ei Dimmua näkynyt mailla eikä halmeilla. Joskus se oli jopa huvittavaa kuinka juustoa voi peljätä. Kyllä sitä voi. Dimmun poismenosta on kuukausi, en ole voinut paistaa halloumia kertaakaan. Itkettää ajatuskin sen ostamisesta tai paistamisesta, kun kukaan ei ole pelkäämässä sitä. 

Tuo piski oli laumastani ainut, jota saattoi pitää täällä maaseudun kotona pihassa vapaana 247. Luottopossu, joka oli aina nuuskimassa että mikäs meinikileissön jos olin vaikka pottupellolla rikkaruohoja siistimässä. Sitä ei koskaan tarvinnut autolla ehtiä saatika yötämyöten odotella kotiin. Jos ihmiset oli sisällä, niin Dimmun löyti joko porstuasta tai laatoitukselta köllimästä. Se oli aina lähellä, aina mukana.

Dimmu oli semmoinen erityiskoira ♥

Dimmu oli meidän koirista se kaikista arktisin. Meillä on ollut "parhaimmillaan" -43 pakkasta. Valmiiksi turkikas koira, jonka turkki kuhahti vielä tuplaksi ellei triplaksi kastraation jälkeen. Dimmua ei paleltanut ikinä, vaikka oli tuommoiset tulipalopakkaset. Dimmu viihtyi pihalla, se oli säänkestävä. Vaikka se tykkäsi olla omien ihmistensä seurassa sisällä, silti sen tärkein paikka oli sen oma häkki ja koppi.

Kahdesti olen aikoinaan vaihtanut asuntoa Dimmun tarpeiden tähen, se ei kerrassa viihtyny sisäkoirana. Kun pääsi elämään huskyn elämää pihalle, kaikki sen käytösongelmat yksinolossa raukesi. Dimmu opetti että huskysta et sisäkoiraa tee, jos husky ei sitä halua. Ja näiden vuosien aikana se kävi kyllä selväksi, jatkuvasti sisälläasuviksi koiriksi niistä ei ole. Tai on - mutta ne ei ole onnellisia elukoita. Ei se omistajan kainalossa oleminen ole kaikille koirille onnellisuutta ja hyvinvointia. 

Dimmun elämään sattui haavereita, jotka tekivät siitä vielä spesiaalimman. Siltä piti nuorena poikana poistaa yksi etusen varpaista, joten sillä oli oma erikoinen tassuprintti. Kolmivarvas-Kimmo. Muutamia hetkiä taaksepäin huomasin sen nuoleskelevan sitä kolmivarvastassuaan ahkerasti. Sen rintarangasta löytyi alle 2- vuotiaana spondyloosi. Kolme jo yhteenluutunutta nikamaa suoraan sydämen yläpuolella. Nuori koira ja rintarangan muutokset. Oli se shokki. Dimmun vaiva-varpi oli todennäköinen aiheuttaja tuolle selkämuutokselle. Ties kuinka kauan varvas kerkesi vaivata ennenkuin se alkoi edes oireilla. Pian oireiden jälkeen se leikattiin ja sitten myös luustokuvattiin. 

Sen vetokoiraura oli justiisa alkamassa ja sitten se pitikin jo pistää kevyemmille töille. Voimaa tuossa lihamöykyssä oli ihan hitokseen, se oli vetokoirana mallia höyryjuna. Hitaasti ja varmasti. Varma kaveri pakkaskelien vaelluksille kävelypelissä, tai lumikenkäreissuille. Vetoapu ei loppunut ikinä kun vauhti pysyi maltillisena. Tekikö hitaan vauhdin selkämuutokset, raskas rakenne, vai valtava turkki? Kuka tietää mutta omassa lajissaan se oli pesemätön.

Dimmusta, kuten jokaisesta koirastani voisi kirjoittaa elämäkerran. Se koira ei jäänyt keltään vieraalta huomaamatta, jos se ei murtanut silittelijän nenää, se iski isot ja painavat tassunsa syliin että nyt raavi minua. 

Iso ikävä tuota pylleröä kaikkine piirteineen - jopa niitä piirteitä joista aiheutui mieliharmia ♥

Dimmu sai lähteä kotimetässä, tutun metsästäjän avulla se pääsi kirmailemaan pilvien päälle.

Lauma ei ole ulvonut Dimmun lähdön jälkeen kertaakaan. Ei edes Luna joka on ollut mestari tässä ulvontaan yllyttämisessä, kurnuttaa ja kurlaa aamuvarhaisella koppinsa katolla ja porukka yhtyy siihen. Nyt on ollut niin hiljaista, ettei meillä tietäisi asuvan kuuden koiran laumaa ellei mene tuonne tarhoille katsomaan.

Nuku hyvin sammalpedissäsi, Kimmo ♥

Winter Chaos Ji-Indur Dawndeath

20.7.2009 - 1.6.2019

♥

Onko meitä enää olemassa?

Niin kauan on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Elämä on ollut viimeaikoina - korjaan viimevuosina niin kiireistä että harrastukset on jääneet aikalailla unholaan. En ole blogia enkä sen seuraajia kuitenkaan unohtanut. Se on aika-ajoin pyörinyt mielessä ja olen käyttänyt jopa tietokonetta auki kirjoittaakseni jotain - mutta en ole tiennyt mistä aloittaa. No, kerrotaanko näin tiivistetysti että ollaan me täällä edelleen, vaikkakin hiljaista on ollut.

Laumassa on tapahtunut muutoksia. Yksi nuppi on tullut lisää, pieni slovakialainen tättähäärä Vienna. Vienna oli todella odotettu penneli, niinkuin kaikki koirat tietenkin, mutta tämän pennun odotuksessa oli jotain erilaista vibaa. Tekikö siitä pennun odottamisesta erikoista se, että sen taustalla oli erityisen mieluinen koera? Vai se, että meillä ei ole ollut pentua vuosikausiin? Vai se, että eläissäni odotin näin kauan pentua. Laitoin kasvattajalle viestiä joskus alkuvuodesta ja jäin odottelemaan milloin nartulla alkaa juoksut. Tiedättepä te, onnistuuko astutus, tuleeko tarpeeksi pentuja, onko sopivaa pentua, myypikö kasvattaja sulle pentua tänne periferiaan? Satamiljoona kysymystä, oli muuten google kääntäjä kovassa käytössä :D

Mutta pieni saapui onnistuneesti Suomeen 20.5. ja on eleskellyt villiä pennun elämää täällä Kaenuun  korvessa! ♥

Taiga on edelleen lauman villikko. Sille kuuluu erityisen hyvää, täytti keväällä neljä vee ja on elämänsä voemissa.

Venus, meidän tuleva veteraani! Täyttää ihan pian 8 vuotta. Mihin tää aika menee, siis voi herrantähen! Venus on laumassa se äeti, pesee kaikkien korvat ja naamat mennentullen - ja palatessa. Myös ihmisten. 

Kurko, meidän Grand Old Man ♥ Täyttää ens viikolla jo ykstoista. Vauhti on alkanut hiipua, mutta silti se jaksaa vaan vipeltää nuorten tahdissa. Ruokahalu on edelleen pettämätön, sohva on paras paikka nukkua ja naapurin tunkiolle pitää karata jos silimä välttää. Eli käytännössä mikään ei ole muuttunut paitsi vauhti. 

Mintusta voisin kirjoittaa 800sivuisen kirjan, nimittäin sairaskertomuksista ja sen metkoista seikkailuista. Se täytti nyt keväällä 2v. Aloitti viime syksynä jäniskoiran uransa, saalista tuli melkein viiden puppelin verran. Jänisjahdissa syyskuussa kolaroi kepin kanssa ja nyt kesäkuussa on vasta siitä täysin toipunut. Minttu pääsee siis syksyllä taas mehtään - se liene tärkeintä. Muutama näyttely kesälle katsottuna, josko se olis viime vuodesta pikkusen kehittynyt. Mintusta on kehittynyt mukava unikaveri, unta riittää ja rakko kestää yllättävän pitkiä aikoja :D Peittoon kiva kääriytyä ja potkia vieruskaveri lattialle.

Lunasta on kuoriutunut kova leikkijä. Aikaa se vei, mutta nyt se leikkii ja hämmentää muiden kanssa ihan täyttä päätä. Aiemmin oli aika räväkkänä tappelemassa kun kierrokset yhtään nousi. Nykyvään se kestää kovemmatkin painit, lempikamu on Taiga. Luna on myös kova akka kaivamaan. Lunaa oli tarkoitus käyttää jalostukseen, mutta sen silmistä löytyneet ahtaat kammiokulmat pisti suunnitelmat uusiksi. Luna täyttää syksyllä viisi vuotta. Se on ahkera työmyyrä valjaissa ja syksyä jo kovasti odotellaan.

Kesä on ollut kivaa aikaa touhuta pennun kanssa. On pitänyt tomerasti muistella mitä on elämä pennelin kanssa, pikkupissejä, pikkusia päikkäreitä, lyhyet opetustuokiot, jatkuva nälkä ja terävät hampaat. Mutta se luottamus minkä pennun kanssa on saatu rakennettua - on ihanaa! Vienna on just niin hyväpäinen kaveri kuin toivoin sen olevankin. Toivon siitä myös pontevaa rekikoiraa, tietenkin!

Olemme kulkeneet paljon pennelin kanssa yksin erilaisissa paikoissa, sitä ei tunnu hätkäyttävän mikään. Paitsi lattialle tipahtanut kokovartalopeili, sitä se säikähti.

Kurko-ukki opettanu mm. suossa piehtaroinnin. Ai että se tekee kutvosta! Mukula kahto mallia ja hetken perästä oli itekkin kierimässä :D

En tiedä oletteko huomanneet yhden naaman puuttuvan. Laumasta on myös lähtenyt yksi. Dimmu nimittäin. Se lähti tietoisesti, mutta kuitenkin yllättäen pari viikkoa sitten. Se olisi pian täyttänyt 10 vuotta. Kirjoitan siitä oman postauksen, kunhan saan kasaan ajatukseni ja voin luoda Dimmua kunnioittavan kirjoituksen.

Kurkokin jo ikämiehiä, joten ei koskaan tiedä milloinka on viimeinen yhteinen hetki käsillä. Toki, se hetki voi tulla myös nuoren koiran kanssa. Tiettävää on, että yhteiset retket maastossa on jo ehtoopuolella, joten haluaa niihinkin retkiin ja hetkiin panostaa kympillä. 

Näihin tunnelmiin ja ajatuksiin, kulkekaa metissä ja soilla, pyörikää kanervikoissa, nuuskikaa metän tuoksuja. Nauttikaa! Nauttikaa myös ystävistä, niin koira- kuin ihmisolennoista. 

Anteeksi vielä tämä loputon hiljaisuuteni. Meillä on kaikki kuitenkin ihan hyvin, on ollut suuria aallokkoja elämässä mutta veneessä on pysytty. 

En tiedä olenko tippunut jo kärryiltä tämän blogin pidon kanssa, lukeeko näitä enää kukaan?