21.3.2016

Hankikannolla

Akankutale sairastaa aggressiivista lentsua, kurkkukipeää ja ihan jäätävää lihaskipua. Koirien lenkitys on silti hoidettava vaikka pää olisi pumpattu täyteen räkää. Helpoiten tämä tapahtuu kun ajaa pyräyttää möksälle, pistää trackerin helisemään ja ite ylipukeutuu toppakamppeisiin ja syö särkylääkkeitä noinniinkuin snäkseinä. Koirat kyllä lenkittää itse itsensä kun itse mummokävelee pitkin kelkanjälkiä ja hieroo räkäviisarista tippuvaa liejua. 



Taigaa en ottanut lainkaan lenkille mukaan, se kiusaa Venusta jostain syystä TODELLA paljon kun ovat vapaana - että Venus pyörii minun jaloissa eikä juurikaan ota juoksuaskelia. Eikä Taiga lähe ukkojen kanssa hillumaan, ne antais kyllä feedbackia kun ei haluta enää olla leikkikaluna. 

Ajattelinkin sijoittaa Taigan velimielipuolensa kanssa asustamaan hetkeksi aikaa. Ehkä lenkkeilytkin suoritetaan samaisessa seurassa, siltä koiralta tuloo suora ja rehellinen palaute jos joku ei miellytä :D Tekis terää tuolle herhiläiselle.



Old School-porukka tutkii maastoa ja ympäristöään porukassa. Kukaan ei kiusaa ja roiku jaloissa - valjaissa, pannassa, hännässä. 




Kurko on aina yhtä kunkku ♥



Dimmu taas, no, oman elämänsä intiaani... 




Nyt kuitenki eletään toivossa ja vedetään inkivääriä, valkosipulia, buranaa, panadolia ja kuumaa teetä niin että lentsu kaikkoaa hiiteen. Pääsis lomilla ees lumikenkäilemään normaalisti!

17.3.2016

Synttärit Taigan tahtiin

Semmonen kiemurteleva rääpäle se oli vuosi sitten.
Kitisijä, kätisijä, tomera ja ruuannälkäinen pikkuinen koiranalku.
Hello World, gimme 5!



Nyt siitä on kasvanu koirannäköinen, edelleen ruuannälkäinen, kiemurrella se osaa varsinkin jos just mahasta kynsittää ja kätisee jos joku ei mee mieliksi. 

Koirathan ei synttäreistään, jouluista, pääsiäisistä, juhannuksista tai mistään muistakaan kissanristiäisistä tajua mitään - ihmisiä varten ne on. Mutta oli kiva "juhlistaa" vuosipäivää käymällä normaalilla lenkillä koirien kanssa, Taiga ehkä sai puoli lihapullaa enemmän. Lenkki oli muuten ihan samanlainen kuin jokapäivä ennenkin; sata lasissa mennen, tullen ja vielä palatessa!



Taiga leikkii emollaan vieläkin, joskus mietin että tuleeko tuolla äeteekoiralla milloinkaan tarvetta siipauttaa niin että karvat pöläjää? 




Kurko se osaa tuon "juostaan yhdessä kohti auringonlaskua"-kohtauksen aina yhtä hyvin. Minun paapa, ukki-punainen. Mokoma lihapullataskun vetoketjun turvavarmistin ♥



Ettepä arvaa mistäpäin tuuloo kun kahtoo edellä menevän siperialaisjunan peräsimiä.. Niin kauhea tuuli että tukka lähtöö! Koiranharjauskelit, ei jäis käsiin tupot roikkumaan.



Taigan mielestä jokapäivä on yhtä juhlaa, kun saapi oman lauman kanssa hassutella ja leikkiä törmäysautoja. Sataviiskyt lasissa ja häntä suorana!



Siperialaisjuna menossa kohti tuntematonta sinistä hetkeä.. Minun pikkulauma!



Jos ihan rehellisiä ollaan, meni varmasti puoli vuotta Taigan tulon jälkeen ennenkuin alkoin tykkäämään siitä ihan oikeasti. Olihan se ihana pentu ja vaikka mitä, sitä ei voi kieltää. En tiedä miksi en saanut luotua siihen samanlaista suhdetta jo heti pennustapitäen kuin näihin muihin. Käytiin pentukurssilla ja hömpötettiin paljon, kuljetin sitä kylillä ja oudoissa paikoissa, sosiaalistin ja tein kaikkea mitä olen aina pentujen kanssa tehnyt. Joku siitä vaan puuttui.

Mietin että olinko silloin niin kiinni uudessa työssä että joku näkymätön kuori, ehkä stressi, aiheutti tämmöisen poissulkemisen tai tunteettomuudeen. Ei muka ollut aikaa tykästyä tuohon mustavalkoiseen palleroon? Taiga oli kyllä villi, tuli myöhällä iällä sisäsiistiksi ja ränkyi öiseen aikaan häkissä. Mikään näistä ei ole syy jättää koiraa ilman rakkautta.

Ihan yhtä viheliäisiä on nämä muutkin olleet; Kurko on tappanut kissan, ollut porojen perässä karkuteillä, ollut ekan vuoden elämästään yksi läpipaskopersereikä, aiheuttanut tappeluita niin urosten kuin narttujen kanssa. Dimmu on repiny kolme auton peräkonttia, yhden sohvan, laittanut minut muuttamaan kolme kertaa peräjälkeen kunnollisen koiraystävällisen kodin perässä, sitä on pitänyt operoida ja huolehtia terveyden puolesta. Venus karkaillut, aituroinut, oppinut myöhään sisäsiistiksi ja ajanut poroja vuorokausitolkulla. Mikään näistä syistä ei ole ollut niin vakava, että olisin lakannut välittämästä. 

Harmittaa nyt jälkikäteen etten huomannut tätä asiaa kuin vasta hetki sitten. Taigasta on kasvanut ihana teini, nöyrä, kovin läheisyydenkaipuinen pikku pieru. Se syö, se juo, se vetää, tulee toimeen, nukkuu yönsä, tykkää matkustaa autossa ja on hiljainen. Se on siis kaikkea mitä koiran pitää meidän elämässä ollakkin. Miksen huomannut tätä aiemmin? Onneksi koira ei sitä tajua että emäntä on kiitänyt jossain uraputkessa niin ettei koiraansa muista taputtaa ja helliä. Aika hämmentävää huomata moinen asia ettei joku laumasta olisikaan yhtä tärkeä kuin toinen. Tämä asia on korjaantunut, onneksi.

Ihmisten tulis joskus elää kuin koirat, hetkessä. Tässä ja nyt. Iliman ressiripulia ja jännittämistä.

Hyvää syntymäpäivää Killeriina ♥



Dimmukin pääsi karkeloihin mukaan, sitä ei niinkään kiinnosta lihapullat - se yleensä jumittaa ittensä isoon lumiseen ojaan josta ei pääse muutakuin mamman avustuksella pois. Määkimällä apua saa!



Ihanaa aurinkoista kevättä lukijat! Pääsiäisenä räjähtää potti - pohjanmaan vahvitus sampiakseleineen tulee taas! :) Kuvaoksennus on taattu. Toivokaamme pilkkikelejä ja aurinkohankia!

8.3.2016

Kiiminki Aarnivalakiat REK-koe 2016

Ja niin tuli se päivä. SE päivä, jota olen salaa kierossa mieleni sopukoissa hautonut. Epävarmoin mutta innokkain pienin harppauksin tähänkin etappiin päästiin, nimittäin kilipailuihin. Ei savolaisiin lammaskarkeloihin vaan ihan oikeisiin rekikoirakisoihin. Ja semmosiin että perästä kuuluu ja KoiraNetissä näkyyy!

Kiitos kuvista Sari Sarviaho ja Merja Ojanpää :) 



Aiemmin oli siis tarkoitus että Venus menee toiseen valjakkoon yksinään, mullakun ei sattumoisin ollut viikkoa ennen ilmoittautumista kisakuntoista rekeä - saatika tarpeeksi koiria. No, tämä ajatus meni heittämällä vesakkoon, paikka peruuntui seuraavana päivänä ja sisuunnuin. Samalta seisomalta rupesin näppäilemään kavereita läpi mistä sais koiria lainaan, olin kerennyt ennen kyselyitä soittaa Ouluun ja varata Siskan käyttööni. Kahta koiraa siis vailla. Aiemmin talvella olin jo alustavasti kysellyt ystävältäni Keminmaasta onko hän tulossa kisailemaan, oisko hänellä tilaa valjakossa tai saisko häneltä koiria lainaan. Nyt kysyin tuota viimeistä vaihtoehtoa, koiria lainaan. En oikeestaan tiiä mistä tuo kaikki rohkeus kumpusi, ensimmäinen kisa, ei rekeä vieläkään, uupelo koirista ja muutenki keltanokkainen osallistuja. Lisenssit, vakuutukset, ilmoittautumiset - kaikki! 

Koirat löytyi ja voitiin päästä seuraavan ripulin aiheeseen. Se saakelin reki. Kädettömänä poropeukalona katseeni suuntautui taas jälleen kerran isäntään joka värkkäsi jarrumaton parissa tunnissa, Björkis oli edellisellä viikolla jo kiristetty uudelleen sekä  naruista että pulttiliitoksista. Nyt ois siis kaikki muut.



Siska tuli ja ajettiin edeltävänä viikkona jokapäivä, Taiga pääsi toteuttamaan itseään ja Kurko kävi turvallisuustekijänä kärkipaikalla kun korkattiin uus reitti. Ohiteltiin hiihtäjiä ja yksi jämpti! Niitä ohituksia pelkäsin eniten. Olin varma että lentää veret, suolenpätkät, ukot ja akat äkeet selässä. Harmikseni täällä korkeuksilla toisia vetokoiraharrastajia ei oikein ole, eikä yhteisreenejäkään.. 

Minulla ei ollut voimassa olevaa lisenssiä eikä tapaturmien varalta edes vakuutusta. Tutustuin aiheeseen työpaikalla 10 min ajan, maksoin maksut ja toivoin parasta että läpi menee. No menihän se, huh - sekin oli reilassa. Joskus tuntuu että ihminen saa enemmän aikaan kun perseessä on pieni paine. Jonkun tempun se elimistössä tekee ja alkaa vaan tehä töpöttämään eikä mieti jälkiseuraamuksia.



En ole koskaan ollut jännittäjätyyppiä, enkä nytkään osannut "pelätä" tai jännätä kisoihin lähtöä. Tiesin sinne tulevan kovanluokan kuskeja ja koiria, ja peruskaenuulaisena otin jo valmiiksi asenteen että tuloksesta viis - kunhan päästään yhtenä könttinä maaliin. Eipään tuu niin iso henkinen mustelma jos kuvittelee pääsevänsä mitaleille :D Iskostin päähäni että nyt ajetaan reeniä ja sillä sipuli. Vieraat koirat valjakossa ei pelota, omat koirat on tuttuja ja tiedän miten ne ottaa vieraat vastaan. Tuttu reki millä kurnailla. Tottakai pieni jännitys oli mahanpohjassa, olinhan toteuttamassa tätä pitkäaikaista haavetta. Enemmänkin se oli suuren urheilujuhlan tuntua ;)



Oltiin ajoissa paikalla, etittiin sopiva soppi ja täräytettiin leiri pystyyn. Stake-outit autosta lähimpään puskaan kiinni, sitten tsekkailemaan minne voi ilmoittautua. Siinäkin kaikki meni jees, pitää osata kysyä neuvoa ja apua, kerkesi siinä jopa pikkukahvet ryypätä outellessa Keminmaan vahvistuksia :) Jutustelin siinä muutaman muunkin tutun kanssa, enemmänkin olin tarkkailevana osapuolena että mitä kukainenkin tekee. Laitoin reen valmiiksi, liinat kiinni, kaivelin valjaat ja muut röseet valmiiksi esille. Ajajien kokous ja sitten eikun koiria ulkoiluttamaan!



Meidät oli arvottu lähtönumerolle 14, eka valjakko lähti 10:30 joten aika äsäkkänä sai olla koirien laitossa ja koko ajan silmät selässä ajan hampaalla. Tuommoisessa tilanteessa se minuutti on lyhyt aika, todella nopeaa lähtee imemään koiria uralle joten hoppuhan siinä tuli. Ohtakamera ja trackeri jäi laittamatta kokonaan! Edestäni lähti tuttu tyttö Paltamon kokeesta ja heti perässäni tuli Keminmaan ystävä valjakkonsa kanssa. Luottavaisin mielin siis matkaan.

Ura oli silloin jo aika pehmeän oloinen, koirat polkivat polanteen läpi joten paikkapaikoin sai tarpoa. No, meidän sakki on siihen niin tottunut! Ekalla kierroksella kolme ohitusta, ekan ohituksen aikaan painoin reilusti jarrua - tuntui paremmalta testata miten koirat tähän suhtautuu. Vauhti alas ja toinen valjakko tulee rinnalta ohi, kukaan ei virka mitään. Venus kurkkasi olan yli että mikä tässä mättää, pois jarrulta! Seuraavat kaksi ohitusta otin reen vaan reunaan enkä laskenut vauhtia. Turhaan pelkäsin, koirat hoiti homman kotiin :)



Tuntui ihanalta päästä maaliin, ihmiset siellä koko väellä tsemppasivat viimeistä suoraa juoksevia koiria ja punanaamaisia kuskeja! Isäntä siellä odotti ja otti meidät vastaan, eikun koirat autolle, juomat naamaan ja taputukset päälle. Ei ollut haisuakaan paljonko oli  mennyt aikaa, olin todella tyytyväinen suoritukseen joten minuutit ja sekunnit ei paljon painanu. Pääasia että kaikki luisti, reestä lähtien. Muutama todella mehukas kurvi siellä oli, mutta nekin hoidettiin snadisti sladissa ;)



Kierrosten välissä juotiin lisää kahvia, vähän ehkä syötiinkin. Käytettiin koirat ja vaihdeltiin kuulumisia toisten kanssa. Pian alkoihin uusi tohina toiselle kierrokselle! Kerkesin kuitenkin trackerin värkätä rekeen kiinni jotta kotiväki pystyisi vähän seuraamaan missä mennään!

Toinen kierros oli pahempi, nopeusjärjestyksessä matkaan ja me oltiin sijalla 26. Ura oli todella pehmeä vaikka koittivat väliajalla polkea kelkalla. Hienosti taas hoiti homman kotiin. Siskan juomattomuus näkyi lumen haukkomisena mutta silti se painoi kuin pieni orava jäisen käpynsä perässä. Halusin Siskaa testata keulassa myöskin, Venus pääsi Bragen kanssa pyörään. Ei pöllömpi vaihto tämäkään!

Mekin ohitettiin yksi valjakko, jännätti kyllä mutta kun ite potkutteli matkassa ja hoputti menemään OHI niin kyllähän ne meni :)



Päästiin taas onnistuneesti maaliin, koirat meni siimat tiukalla vaikka ura oli ankara! Siinäkun ravaa 25 valjakkoa, aurinko paistaa ja keli painuu plussalle, meinaan sai itekki mukavat sykkeet ja punaset posket. Pipokin lensi mäkeen mutta onneksi takanani tuli urhoollinen miesmusheri joka poimi tähtipipon talteen, kiitos siitä!

Koirat taas lepäämään ja juomaan, liinat irti ja reki katolle valmiiksi odottelemaan. Siinäpä kerkesi hiki kuivua ja sykkeet tasaantua kun odoteltiin loppujen valjakkojen maaliintumista ja tulosten laskemista. Viimeiset kupit kahvia ja palkintojen jako. Vaikka osallistujia oli niin paljon että keskiaika otettiin neljän valjakon kierrosajasta, ei REK1 tuloksia saanut kuin kolme porukkaa. Taso oli todella korkea! Viisi valjakkoa sai REK2 ja viisi valjakkoa REK3 :) Me saatiin tuomarin halaus ja Belcandon energiajuomajauhe. Kärkivaljakkoon oli aikaeroa 10 minuuttia, mutta se ei haittaa tippaakaan. Kokemuksena tämä oli mukava, ja sitähän minä lähdin hakemaan.

Suosittelen tosin ekakertalaisille nöyrää asennetta, eikä suuria odotuksia pysteistä ja verenmakuisista ykkösistä :) Ensi kerralla osaan tehdä asioita eritavalla.

Kiitos Brage, Tiibmu, Siska ja Venus!

1.3.2016

Miksikö talvi on parasta aikaa?

No siksi että se vain on. Minä en pelkää pakkasta, lunta, lumitöitä, huonoa ajokeliä, kerrospukeutumista, jäisiä varpaita, huurtuneita silmälaseja. On vain iloisia koiria, suhisevia reen jalaksia ja sairaan hyviä ulkoiluilmoja.

Ja se tärkein, rekikoirailu!






Tässä on meidän korpiparatiisi järveltä katottuna <3



Tässä on mun huskibiili! Pari viikkoa sitten tehtiin kaupat. Pakettiautoksi rekisteröity diisselifarkku. Kutsutaan kotoisasti natsipakastimeksi. Siihen piti heti hankkia kattotelineet, sillä miten rekeä muuten roudataan matkassa??? Niimpä! Björkis mukana menossa.



Kiimingin kisojen osalle tuli iso muutos. Venus ei menekkään vieraalle juoksemaan peruutuksen vuoksi. Tartuin sitten härkää sarvista ja varmasti myös hännästä, päätin ajaa senkin hullutuksen ite. Omalla reellä. Voi hyvä jumala sentään millanen ripuli tästäki tuli, reki remontissa ja tämä menee ilmottamaan sen KILPAILUUN. No, onneksi isäntä kotona reissuhommista joten kerettiin tehä uudet naruliitokset. Opetelkaa tekemään solmuja, partiossa vaikka.



Ja rekeen tehtiin uus jarrumatto, vihdoin! Kyllä pittää taas olla kilttinä tyttönä jokunen aika kun tuo miehenpuolikas ehken joutui koville kun väkipakotin sen urakoitsijaksi tähän hommaan. Alumiiniterästä, popniittejä, kelkanmattoo ja neljä tuntia. Siitä tuli jarrumatto.




Pääsin tänään koeajamaan uudestaan sidottua rekeä ja uutta jarrumattoa. Sanompahan vaan että 46milliä korkealla harjalla varustettu jarrumatto on PUREVA! Saakeli vieköösä. Siska ja Venus kärjessä ja Taiga pyörässä. Kerkesin justiin valosalla käydä, matkaa tuli vajaa 4km. Taiga on kyllä tehnyt vaikutuksen rekikoirataidoillaan.

Ne ketkä on minun rekeilykuvia katelleet ajatuksella vuosien varrella, jokavuosi joku kuva jossa aiheena: "kato äeti iliman kässie!"




Killeriina täyttää pian ykkösvuotta - siinä se jököttää jo valjaissa vaikka vasta se piti päästää pinteestä kun yllätin sen koirahuoneen kirjahyllystä. Luit oikeen, kirjahyllystä. 



Sunnuntaina siis ajetaan kisakokeessa, sinne oli ilmoitettu 39 valjakkoa. Ei kuule muutakuin isoa kenkää perseelle ja lykkyä pyttyyn. Mavot koukkuun, myyrät sylinteriin ja kakkaa kaasariin :)

Olenkin asennoitunut perin kainuulaisittaen että en saa tulosta ollenkaan. Tämä tuli niin nopeesti että en tiiä lienenkö ees tajunnu mitä olen tekemässä. Reenin kannalta, ohituksia, vieraita koiria, uus ura. Jännää silti, odotan innolla mitä tuleman pitää!