Nyt tapahtui se, johon olin muka itseäni valmistellut ja kuvitellut tilanteen. Saatoin koiraystäväni viimeiselle matkalle. Ensimmäisen oman koirani.
Dimmu tuli laumaan toisena poekana. Oli oikein odotettu kaveri, kuten jokainen laumani jäsen. Dimmu oli pienestä pitäen kauhean kiltti, nassukka, nallekarhu, mössykkä. Se oli omien ihmistensä palvoja. Rakasti retkiä, sammalikkoja joissa pyöriä, erityisesti putrakkoja joissa istua. Ja nuotiohetkeä missä sai istua oman ihmisen kanssa selkä selkää vasten ja odotella makkaran paistuvan.
Se luotti omiin ihmisiinsä kuin pässi sarviinsa. Se nousi mukisematta mm. lavettiin ja mehtäkoneeseen kun isäntä pyysi. Se on monta työvuoroa istunutkin isännän mukana koneita siirtelemässä ja mehtääkin hakatessa. On saanut kuulema useammilla huoltoasemilla peukutuksia kun Securitas-Kimmo istunut lavetissa vänkärin paikalla, tärkeänä iskän töissä mukana.
Dimmu oli verraton kaveri retkillä ja lenkeillä, koskaan se ei karannut eikä "hävinnyt kuin pieru saharaan". Sen kanssa on heitetty lukemattomia unohtumattomia reissuja. Dimmusta on varmasti kaikista eniten kuvia meidän arkistoista, koska se oli aina kuulolla ja kuvattavissa. Totteli milloin pysähtyä ja millon mitäkin. Se oli kuin ajatus.
Paitsi silloinkun maastossa törmättiin vereksiin karhunjälkiin. Silloin Dimmukkaa sai ehtiä kivien ja kantojen koloista, meni reppana niin lukkoon ettei kyennyt edes läähättämään tai pitämään meteliä. Painautui maastoon niin totaalisesti että siihen piti kävellä pahki ennenkuin löytyi. Dimmu käyttikin usein maastossa liikkuessa tutkapantaa, ihan siksi että löydettäisiin miekkonen piilostaan jos karhunhaju tulvi kirsuunsa.
Dimmu oli ehken maailman paras unikaveri. Se jaksoi kyllä kölliä yhtä kauan kuin itse ja se mieluusti jatkoi vielä unia jos itse nousi sängystä. Se tykkäsi nukkua isännän vieressä kun se palaili yövuorosta. Pää minun tyynyllä ja pylly isännän selkää vasten.
Monelle muulle Dimmusta jäi huonompi kuva. Se ei ollut monen ihmisen koira, eikä piitannut vieraista koirista sitten ollenkaan. Se oli reaktiivinen, terävä ja herkkä piski joka piti kaikista eniten meteliä ja se oli usein äänessä kun pihassa tapahtui jotain outoa.
Oma, tuttu lauma, tutut ihmiset ja ympäristöt olivat sen mieleen. Muutto maalle oli stressi, uusi häkki, uudet rutiinit ja mikä pahinta: uusi tarhanaapuri - Moskuvaari joka jäi talokauppojen yhteydessä meille. Dimmu vihasi tuota vanhaa norjanharmia, ne ei tulleet toimeen sitten silmäänkään. Vaikka Mosku oli vanha, silti se jaksoi rähistä vastaan ja jonkun kerran ihan verinäytteiden kanssa.
Dimmu oli silti ainut, joka kuuluvasti ikävöi Moskun poistuttua tammikuussa alati vereksien hirvenjälkien perään. Kaksi viikkoa se huusi tarhassaan, kun kukaan muu ei reagoinut.
Dimmu oli koira, jonkalaista tuskin ikinä enää tulee vastaan. Kaikki eläimet on persoonia eikä toista kaltaista ikinä tule vastaan - mutta tässä tapauksessa ei varmasti tule. Dimmulla oli myös paljon hajuja joita se inhosi, joitakin ihan jäätymiseen saakka - joistakin tuli vain reaktio että äkkiä kotiin tai pakoreaktio jonnekkin maanrakoon.
Hajuista pahin oli karhu. Toisena tuli ehken lammas, sitä ei meillä ollut raakaruokalistalla ikinä. Halloumjuustopaketin kun aukaisi, ei Dimmua näkynyt mailla eikä halmeilla. Joskus se oli jopa huvittavaa kuinka juustoa voi peljätä. Kyllä sitä voi. Dimmun poismenosta on kuukausi, en ole voinut paistaa halloumia kertaakaan. Itkettää ajatuskin sen ostamisesta tai paistamisesta, kun kukaan ei ole pelkäämässä sitä.
Tuo piski oli laumastani ainut, jota saattoi pitää täällä maaseudun kotona pihassa vapaana 247. Luottopossu, joka oli aina nuuskimassa että mikäs meinikileissön jos olin vaikka pottupellolla rikkaruohoja siistimässä. Sitä ei koskaan tarvinnut autolla ehtiä saatika yötämyöten odotella kotiin. Jos ihmiset oli sisällä, niin Dimmun löyti joko porstuasta tai laatoitukselta köllimästä. Se oli aina lähellä, aina mukana.
Dimmu oli semmoinen erityiskoira ♥
Dimmu oli meidän koirista se kaikista arktisin. Meillä on ollut "parhaimmillaan" -43 pakkasta. Valmiiksi turkikas koira, jonka turkki kuhahti vielä tuplaksi ellei triplaksi kastraation jälkeen. Dimmua ei paleltanut ikinä, vaikka oli tuommoiset tulipalopakkaset. Dimmu viihtyi pihalla, se oli säänkestävä. Vaikka se tykkäsi olla omien ihmistensä seurassa sisällä, silti sen tärkein paikka oli sen oma häkki ja koppi.
Kahdesti olen aikoinaan vaihtanut asuntoa Dimmun tarpeiden tähen, se ei kerrassa viihtyny sisäkoirana. Kun pääsi elämään huskyn elämää pihalle, kaikki sen käytösongelmat yksinolossa raukesi. Dimmu opetti että huskysta et sisäkoiraa tee, jos husky ei sitä halua. Ja näiden vuosien aikana se kävi kyllä selväksi, jatkuvasti sisälläasuviksi koiriksi niistä ei ole. Tai on - mutta ne ei ole onnellisia elukoita. Ei se omistajan kainalossa oleminen ole kaikille koirille onnellisuutta ja hyvinvointia.
Dimmun elämään sattui haavereita, jotka tekivät siitä vielä spesiaalimman. Siltä piti nuorena poikana poistaa yksi etusen varpaista, joten sillä oli oma erikoinen tassuprintti. Kolmivarvas-Kimmo. Muutamia hetkiä taaksepäin huomasin sen nuoleskelevan sitä kolmivarvastassuaan ahkerasti. Sen rintarangasta löytyi alle 2- vuotiaana spondyloosi. Kolme jo yhteenluutunutta nikamaa suoraan sydämen yläpuolella. Nuori koira ja rintarangan muutokset. Oli se shokki. Dimmun vaiva-varpi oli todennäköinen aiheuttaja tuolle selkämuutokselle. Ties kuinka kauan varvas kerkesi vaivata ennenkuin se alkoi edes oireilla. Pian oireiden jälkeen se leikattiin ja sitten myös luustokuvattiin.
Sen vetokoiraura oli justiisa alkamassa ja sitten se pitikin jo pistää kevyemmille töille. Voimaa tuossa lihamöykyssä oli ihan hitokseen, se oli vetokoirana mallia höyryjuna. Hitaasti ja varmasti. Varma kaveri pakkaskelien vaelluksille kävelypelissä, tai lumikenkäreissuille. Vetoapu ei loppunut ikinä kun vauhti pysyi maltillisena. Tekikö hitaan vauhdin selkämuutokset, raskas rakenne, vai valtava turkki? Kuka tietää mutta omassa lajissaan se oli pesemätön.
Dimmusta, kuten jokaisesta koirastani voisi kirjoittaa elämäkerran. Se koira ei jäänyt keltään vieraalta huomaamatta, jos se ei murtanut silittelijän nenää, se iski isot ja painavat tassunsa syliin että nyt raavi minua.
Iso ikävä tuota pylleröä kaikkine piirteineen - jopa niitä piirteitä joista aiheutui mieliharmia ♥
Dimmu sai lähteä kotimetässä, tutun metsästäjän avulla se pääsi kirmailemaan pilvien päälle.
Lauma ei ole ulvonut Dimmun lähdön jälkeen kertaakaan. Ei edes Luna joka on ollut mestari tässä ulvontaan yllyttämisessä, kurnuttaa ja kurlaa aamuvarhaisella koppinsa katolla ja porukka yhtyy siihen. Nyt on ollut niin hiljaista, ettei meillä tietäisi asuvan kuuden koiran laumaa ellei mene tuonne tarhoille katsomaan.
Nuku hyvin sammalpedissäsi, Kimmo ♥
Winter Chaos Ji-Indur Dawndeath
20.7.2009 - 1.6.2019
♥
<3
VastaaPoista