Sadepäivän iloista karkailuun

Olipa kerran makkaranpaistoreissu, van eipä oo enää toista kertaa. Käytiin porukalla viime perjantaina vähemmän käytetyllä retkeilyreitillä, ja siellä sijaitsevalla laavulla. Makkaraa paistamassa, kuvaamassa, viihtymässä, koiraa juoksuttamassa. Kurkku pysy hienosti vapaana, tuli välittömästi kun kutsuin (kinkkusuikaleet houkutteli edellisen päivän paaston jälkeen). Kyllähän se pilisteli ympäriinsä ja revitteli mielissään remmilenkkeihin turhautuneena, mutta kauas ei menny.

No, sittepä ku lähettiin käpyttelemään poispäin niin kävelin Kurkon kanssa eri reittiä kuin muu joukkio. Noustiin helekkarin korkealle harjulle, josta näky kivasti koko järvi harjun notkot - kaunista! Eipä vielä nuolaista ennenkuin tipahtaa, Kurko pysy edelleen kivasti parin metrin päässä minusta, tuli välillä tarkastamaan kinkkupussin sisällön (tai oikeastaan joka kymmenes sekuntti).. Olin tietenki onnellinen että sillä on parantunu kuulo korvissa ja luoksetulo vahvistunu. Se siitä sen kestävyydestä, harjun "pohjalla" oli kolme kpl poroja...... Sinneppä se jätkä paineli pää viidentenä ja häntä kuudentena jalkana.. Ei auttanu enää huudella, soittaa vaan muulle porukalle että koira lähti tokan perään.

Jäätiin sitte autolle odottelemaan, polteltiin kessut ja huudeltiin aikamme. Ei näy, eikä varsinkaan kuulunu mitään. Kurko poroineen oli justiin alatuulen puolella, ei siinä tuulessa ois varmaan kuullu huutoja hiekkamontun pohjalta. Höylättiin hiekkateitä sinä iltana lähes 200km, kierreltiin ja huudeltiin. Käytiin välillä tankkaamassa auto kylällä, ja tultiin takasin ettimään. Jätin häviämispaikalle ruokaakin, niihin ei oltu koskettu ollenkaan. Kaksi näköhavaintoa kyläreissun jälkeen - ja jumalatonta tuskaulvontaa. Olin ihan varma, että Kurko on ottanu niin hienosti osumaa sorkasta että se tekee kitukuolemaa kuusenpersiessä. Itkuhan siinä pääsi. Huoli senkun kasvoi, kun näki miten huonosti koira liikkui, muttei tullu näkysälle ku mentiin näköhavaintopaikalle.

Jatkettiin etsintöjä lisävoiminkin, puoleenyöhön asti. Sitte annettiin periksi kun Kurko ei enää vastannu karjumalla meidän huutoihin. Ei siinä auttanu ku jättää ruokaa autopaikalle ja lähteä kotiin. No, pienen ihminen iso kroppa täynnä huolta ja itkua - lähdin kotiin. Ei puhettakaan unesta - saatika rauhallisuudesta, ei siinä voinut herrajumala olla aloillaan, kun minun elämän yksi tärkeimmistä tukipylväistä oli avuntarpeessa tuntemattomassa maastossa - ehkä loukkaantuneena - juuri silloinkuin ku se minua eniten tarvitsis?? Ette te lukijat usko, miten avuton ja heikko minä silloin olin, Kurko on niin monessa ollu minun kanssa mukana. Ja nyt sitte ku sille tapahtuu, minä vaan voin avuttomana seistä puhelin kourassa vetää ketjussa tupakkia että hermot pysyy läjässä. Onneksi sillä oli huomioliivit numeroineen päällä, kaulapanta ja numero siinäkin.

Loputtomalta tunnostaneen yön jälkeen puhelin soi pikkusen jälkeen viiden aamulla. Vanha, karkea miesääni tiedusteli itseään esittelemättä: "Onko sinulta karannut koira?" Sillä samalla lauseella olin jo vetäny ulkokamppeet päälle, ja äkkiä kohti autoa. Koira oli kunnossa, ja papparainen suostui pitämään koiraa sen aikaa aloillaan kunnes päästään paikalle. Olin ihan kuolemanväsynyt - mutta ei voinut nukkua ennenkun näen ja tunnen koiran olevan taas lähellä.

Päästiin perille - Kurko oli menny samalle laavulle missä oltiin aikasemmin oltu,  mutta tullut sinne niin oudosta suunnasta papan kertomuksen mukaan, että saa vaan miettiä missä kaikkialla se koira on kulkenut. Kurko oli väsynyt, tuli mun säärtä vasten nojailemaan ja pisti maaten. Kiittelin löytäjää, ja sitä että kehtasi soittaa siihen aikaan aamulla. Kun saatiin koira konttiin, oisin voinut nukahtaa samantien. Kotona sitten, koira kiskasi litran vettä kertaheitolla huiviinsa ja paineli nukkumaan. Kipeä se oli etupäästä, käveli tosi kankeasti. Muuta vaivaa sille ei tullut - onneksi.

10 tunnin maanpäällinen helvetti oli ohitse <3

Purkki hetkeä ennen katoamista..

Vähä isompi karvanoppa.. ;)