Nuku hyvin, Kurko ♥

Ei ole ollut voimia kirjoitella asiasta. Kurko lähti reilu kuukausi Dimmun jälkeen. On ollut hankala ajatella koko koiraa, ikävä on ollut niin valtava. Ensimmäinen ikioma koira ja nyt se on poissa. 

Kurkon vointi meni viikossa alaspäin niin kovaa, että en voinut enää katsoa maailman urpointa ukkia herkistymättä. Se söi viimeisen viikon kortisonia isoimmalla mahdollisella annostuksella ja se taas silmissä virkosi - mutta ne sivuoireet kortisonista oli tuolla koiralla niin voimakkaat että jatkuvaa lääkitystä ei olisi voinut ajatella. Oli siis aika ajatella koiraukin parasta ja päästää se revontulien luo.

En halunnut nähdä Kurkoa enää yhtään vaisumpana tai sairaampana, hyvät muistot jäi vaikka selkeästi se oli tavallaan jo "valmis". Tavalliseen tapaansa se hillui ja teputteli etutassuillaan kun menin sitä tarhasta hakemaan. Kurkkua kuristi kun ajattelin että tämä on viimeinen kerta kun haen maailman rakkainta koiraani tarhasta.

Innokkaasti se lähti veljeni mukaan, samaan paikkaan missä sitä odottivat jo Ritan ja Dimmun kummut. Kurko pääsi meidän muistolehtoon nukkumaan, aivan juoksutarhan taakse. Toisaalta olin kamalan helpottunut kun tiesin että minun ei tarvitse enää "vahtia" sitä silmälläpitäen, milloin on aika. Ja sitten tämä kolikon kääntöpuoli, monta päivää kestävä ahdistus ja itku. Vilkaisu tarhoille ja vesi valui silmistä. Valuu nyttenkin kun kirjoitan tätä. Kaipaan sen koiran läsnäoloa, sen turvallisia ja omantakeisia tapoja jotka kuuluivat elämääni yli 11 vuotta.

En ole voinut edes katsella Kurkon valokuvia saatika videoita. En ole voinut tilata valokuvapalvelusta isonnettua kuvaa jonka haluaisin laittaa seinälle. Vaikka sen kuuluisi olla valokuvatapettina kaikkialla. Se oli mulle niin iso tuki ja turva omassa henkilökohtaisessa elämässä, tyrskyissä kuin tyynelläkin. Oma raivostuttava itsensä, joka peilasi kaikki minun fiilikset ja käyttäytyi sen mukaisesti.

Vetopäätä sillä ei ollut tippaakaan, viisas se kuitenkin oli ja oppi asiat nopeasti. Sitä oli kiva opettaa. Se opetti Dimmulle ja Venukselle vetokoirailuun kuuluvat käskyt, vaikka sitten liina löysällä.

Buugi olit minun suuri haaveeni, ostin sen valmistujaislahjaksi saamillani rahoilla. Sukulaiset olivat lentää perseelleen kun kuulivat mihin aion rahaa kerätä. Olin vinkunut huskya jo monta vuotta, mutta kotiin sitä en saanut ostaa. Päätin että sitteku täytän 18 ja asun omillani, ostan heti koiran. Täytin 18 maaliskuussa, ja Kurko syntyi sitten samana jussina. 

Tuon punavalkoisen pierun ansiosta mulla on nyt iso repullinen ystäviä ympäri Suomen. Olen saanut hienoja ystäviä tuon koiran avulla. Monesta asiasta pitää tuota koiraa kiittää. 

Tuntuu vain oudolta yrittää pärjätä ilman aina niin nuorekasta Kurkkupurkkia ♥

p.s. Blogikin on saanut nimensä Kurkon mukaan.

♥ Kiitos kaikesta, rakas punaparta ♥

Black Happies Snowman

"Kurko"

26.6.2008 - 19.7.2019

Nuku hyvin, ystävä ♥

Nyt tapahtui se, johon olin muka itseäni valmistellut ja kuvitellut tilanteen. Saatoin koiraystäväni viimeiselle matkalle. Ensimmäisen oman koirani.

Dimmu tuli laumaan toisena poekana. Oli oikein odotettu kaveri, kuten jokainen laumani jäsen. Dimmu oli pienestä pitäen kauhean kiltti, nassukka, nallekarhu, mössykkä. Se oli omien ihmistensä palvoja. Rakasti retkiä, sammalikkoja joissa pyöriä, erityisesti putrakkoja joissa istua. Ja nuotiohetkeä missä sai istua oman ihmisen kanssa selkä selkää vasten ja odotella makkaran paistuvan.

Se luotti omiin ihmisiinsä kuin pässi sarviinsa. Se nousi mukisematta mm. lavettiin ja mehtäkoneeseen kun isäntä pyysi. Se on monta työvuoroa istunutkin isännän mukana koneita siirtelemässä ja mehtääkin hakatessa. On saanut kuulema useammilla huoltoasemilla peukutuksia kun Securitas-Kimmo istunut lavetissa vänkärin paikalla, tärkeänä iskän töissä mukana.

Dimmu oli verraton kaveri retkillä ja lenkeillä, koskaan se ei karannut eikä "hävinnyt kuin pieru saharaan". Sen kanssa on heitetty lukemattomia unohtumattomia reissuja. Dimmusta on varmasti kaikista eniten kuvia meidän arkistoista, koska se oli aina kuulolla ja kuvattavissa. Totteli milloin pysähtyä ja millon mitäkin. Se oli kuin ajatus.

Paitsi silloinkun maastossa törmättiin vereksiin karhunjälkiin. Silloin Dimmukkaa sai ehtiä kivien ja kantojen koloista, meni reppana niin lukkoon ettei kyennyt edes läähättämään tai pitämään meteliä. Painautui maastoon niin totaalisesti että siihen piti kävellä pahki ennenkuin löytyi. Dimmu käyttikin usein maastossa liikkuessa tutkapantaa, ihan siksi että löydettäisiin miekkonen piilostaan jos karhunhaju tulvi kirsuunsa.

Dimmu oli ehken maailman paras unikaveri. Se jaksoi kyllä kölliä yhtä kauan kuin itse ja se mieluusti jatkoi vielä unia jos itse nousi sängystä. Se tykkäsi nukkua isännän vieressä kun se palaili yövuorosta. Pää minun tyynyllä ja pylly isännän selkää vasten. 

Monelle muulle Dimmusta jäi huonompi kuva. Se ei ollut monen ihmisen koira, eikä piitannut vieraista koirista sitten ollenkaan. Se oli reaktiivinen, terävä ja herkkä piski joka piti kaikista eniten meteliä ja se oli usein äänessä kun pihassa tapahtui jotain outoa.

Oma, tuttu lauma, tutut ihmiset ja ympäristöt olivat sen mieleen. Muutto maalle oli stressi, uusi häkki, uudet rutiinit ja mikä pahinta: uusi tarhanaapuri - Moskuvaari joka jäi talokauppojen yhteydessä meille. Dimmu vihasi tuota vanhaa norjanharmia, ne ei tulleet toimeen sitten silmäänkään. Vaikka Mosku oli vanha, silti se jaksoi rähistä vastaan ja jonkun kerran ihan verinäytteiden kanssa. 

Dimmu oli silti ainut, joka kuuluvasti ikävöi Moskun poistuttua tammikuussa alati vereksien hirvenjälkien perään. Kaksi viikkoa se huusi tarhassaan, kun kukaan muu ei reagoinut. 

Dimmu oli koira, jonkalaista tuskin ikinä enää tulee vastaan. Kaikki eläimet on persoonia eikä toista kaltaista ikinä tule vastaan - mutta tässä tapauksessa ei varmasti tule. Dimmulla oli myös paljon hajuja joita se inhosi, joitakin ihan jäätymiseen saakka - joistakin tuli vain reaktio että äkkiä kotiin tai pakoreaktio jonnekkin maanrakoon.

Hajuista pahin oli karhu. Toisena tuli ehken lammas, sitä ei meillä ollut raakaruokalistalla ikinä. Halloumjuustopaketin kun aukaisi, ei Dimmua näkynyt mailla eikä halmeilla. Joskus se oli jopa huvittavaa kuinka juustoa voi peljätä. Kyllä sitä voi. Dimmun poismenosta on kuukausi, en ole voinut paistaa halloumia kertaakaan. Itkettää ajatuskin sen ostamisesta tai paistamisesta, kun kukaan ei ole pelkäämässä sitä. 

Tuo piski oli laumastani ainut, jota saattoi pitää täällä maaseudun kotona pihassa vapaana 247. Luottopossu, joka oli aina nuuskimassa että mikäs meinikileissön jos olin vaikka pottupellolla rikkaruohoja siistimässä. Sitä ei koskaan tarvinnut autolla ehtiä saatika yötämyöten odotella kotiin. Jos ihmiset oli sisällä, niin Dimmun löyti joko porstuasta tai laatoitukselta köllimästä. Se oli aina lähellä, aina mukana.

Dimmu oli semmoinen erityiskoira ♥

Dimmu oli meidän koirista se kaikista arktisin. Meillä on ollut "parhaimmillaan" -43 pakkasta. Valmiiksi turkikas koira, jonka turkki kuhahti vielä tuplaksi ellei triplaksi kastraation jälkeen. Dimmua ei paleltanut ikinä, vaikka oli tuommoiset tulipalopakkaset. Dimmu viihtyi pihalla, se oli säänkestävä. Vaikka se tykkäsi olla omien ihmistensä seurassa sisällä, silti sen tärkein paikka oli sen oma häkki ja koppi.

Kahdesti olen aikoinaan vaihtanut asuntoa Dimmun tarpeiden tähen, se ei kerrassa viihtyny sisäkoirana. Kun pääsi elämään huskyn elämää pihalle, kaikki sen käytösongelmat yksinolossa raukesi. Dimmu opetti että huskysta et sisäkoiraa tee, jos husky ei sitä halua. Ja näiden vuosien aikana se kävi kyllä selväksi, jatkuvasti sisälläasuviksi koiriksi niistä ei ole. Tai on - mutta ne ei ole onnellisia elukoita. Ei se omistajan kainalossa oleminen ole kaikille koirille onnellisuutta ja hyvinvointia. 

Dimmun elämään sattui haavereita, jotka tekivät siitä vielä spesiaalimman. Siltä piti nuorena poikana poistaa yksi etusen varpaista, joten sillä oli oma erikoinen tassuprintti. Kolmivarvas-Kimmo. Muutamia hetkiä taaksepäin huomasin sen nuoleskelevan sitä kolmivarvastassuaan ahkerasti. Sen rintarangasta löytyi alle 2- vuotiaana spondyloosi. Kolme jo yhteenluutunutta nikamaa suoraan sydämen yläpuolella. Nuori koira ja rintarangan muutokset. Oli se shokki. Dimmun vaiva-varpi oli todennäköinen aiheuttaja tuolle selkämuutokselle. Ties kuinka kauan varvas kerkesi vaivata ennenkuin se alkoi edes oireilla. Pian oireiden jälkeen se leikattiin ja sitten myös luustokuvattiin. 

Sen vetokoiraura oli justiisa alkamassa ja sitten se pitikin jo pistää kevyemmille töille. Voimaa tuossa lihamöykyssä oli ihan hitokseen, se oli vetokoirana mallia höyryjuna. Hitaasti ja varmasti. Varma kaveri pakkaskelien vaelluksille kävelypelissä, tai lumikenkäreissuille. Vetoapu ei loppunut ikinä kun vauhti pysyi maltillisena. Tekikö hitaan vauhdin selkämuutokset, raskas rakenne, vai valtava turkki? Kuka tietää mutta omassa lajissaan se oli pesemätön.

Dimmusta, kuten jokaisesta koirastani voisi kirjoittaa elämäkerran. Se koira ei jäänyt keltään vieraalta huomaamatta, jos se ei murtanut silittelijän nenää, se iski isot ja painavat tassunsa syliin että nyt raavi minua. 

Iso ikävä tuota pylleröä kaikkine piirteineen - jopa niitä piirteitä joista aiheutui mieliharmia ♥

Dimmu sai lähteä kotimetässä, tutun metsästäjän avulla se pääsi kirmailemaan pilvien päälle.

Lauma ei ole ulvonut Dimmun lähdön jälkeen kertaakaan. Ei edes Luna joka on ollut mestari tässä ulvontaan yllyttämisessä, kurnuttaa ja kurlaa aamuvarhaisella koppinsa katolla ja porukka yhtyy siihen. Nyt on ollut niin hiljaista, ettei meillä tietäisi asuvan kuuden koiran laumaa ellei mene tuonne tarhoille katsomaan.

Nuku hyvin sammalpedissäsi, Kimmo ♥

Winter Chaos Ji-Indur Dawndeath

20.7.2009 - 1.6.2019

♥

Onko meitä enää olemassa?

Niin kauan on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Elämä on ollut viimeaikoina - korjaan viimevuosina niin kiireistä että harrastukset on jääneet aikalailla unholaan. En ole blogia enkä sen seuraajia kuitenkaan unohtanut. Se on aika-ajoin pyörinyt mielessä ja olen käyttänyt jopa tietokonetta auki kirjoittaakseni jotain - mutta en ole tiennyt mistä aloittaa. No, kerrotaanko näin tiivistetysti että ollaan me täällä edelleen, vaikkakin hiljaista on ollut.

Laumassa on tapahtunut muutoksia. Yksi nuppi on tullut lisää, pieni slovakialainen tättähäärä Vienna. Vienna oli todella odotettu penneli, niinkuin kaikki koirat tietenkin, mutta tämän pennun odotuksessa oli jotain erilaista vibaa. Tekikö siitä pennun odottamisesta erikoista se, että sen taustalla oli erityisen mieluinen koera? Vai se, että meillä ei ole ollut pentua vuosikausiin? Vai se, että eläissäni odotin näin kauan pentua. Laitoin kasvattajalle viestiä joskus alkuvuodesta ja jäin odottelemaan milloin nartulla alkaa juoksut. Tiedättepä te, onnistuuko astutus, tuleeko tarpeeksi pentuja, onko sopivaa pentua, myypikö kasvattaja sulle pentua tänne periferiaan? Satamiljoona kysymystä, oli muuten google kääntäjä kovassa käytössä :D

Mutta pieni saapui onnistuneesti Suomeen 20.5. ja on eleskellyt villiä pennun elämää täällä Kaenuun  korvessa! ♥

Taiga on edelleen lauman villikko. Sille kuuluu erityisen hyvää, täytti keväällä neljä vee ja on elämänsä voemissa.

Venus, meidän tuleva veteraani! Täyttää ihan pian 8 vuotta. Mihin tää aika menee, siis voi herrantähen! Venus on laumassa se äeti, pesee kaikkien korvat ja naamat mennentullen - ja palatessa. Myös ihmisten. 

Kurko, meidän Grand Old Man ♥ Täyttää ens viikolla jo ykstoista. Vauhti on alkanut hiipua, mutta silti se jaksaa vaan vipeltää nuorten tahdissa. Ruokahalu on edelleen pettämätön, sohva on paras paikka nukkua ja naapurin tunkiolle pitää karata jos silimä välttää. Eli käytännössä mikään ei ole muuttunut paitsi vauhti. 

Mintusta voisin kirjoittaa 800sivuisen kirjan, nimittäin sairaskertomuksista ja sen metkoista seikkailuista. Se täytti nyt keväällä 2v. Aloitti viime syksynä jäniskoiran uransa, saalista tuli melkein viiden puppelin verran. Jänisjahdissa syyskuussa kolaroi kepin kanssa ja nyt kesäkuussa on vasta siitä täysin toipunut. Minttu pääsee siis syksyllä taas mehtään - se liene tärkeintä. Muutama näyttely kesälle katsottuna, josko se olis viime vuodesta pikkusen kehittynyt. Mintusta on kehittynyt mukava unikaveri, unta riittää ja rakko kestää yllättävän pitkiä aikoja :D Peittoon kiva kääriytyä ja potkia vieruskaveri lattialle.

Lunasta on kuoriutunut kova leikkijä. Aikaa se vei, mutta nyt se leikkii ja hämmentää muiden kanssa ihan täyttä päätä. Aiemmin oli aika räväkkänä tappelemassa kun kierrokset yhtään nousi. Nykyvään se kestää kovemmatkin painit, lempikamu on Taiga. Luna on myös kova akka kaivamaan. Lunaa oli tarkoitus käyttää jalostukseen, mutta sen silmistä löytyneet ahtaat kammiokulmat pisti suunnitelmat uusiksi. Luna täyttää syksyllä viisi vuotta. Se on ahkera työmyyrä valjaissa ja syksyä jo kovasti odotellaan.

Kesä on ollut kivaa aikaa touhuta pennun kanssa. On pitänyt tomerasti muistella mitä on elämä pennelin kanssa, pikkupissejä, pikkusia päikkäreitä, lyhyet opetustuokiot, jatkuva nälkä ja terävät hampaat. Mutta se luottamus minkä pennun kanssa on saatu rakennettua - on ihanaa! Vienna on just niin hyväpäinen kaveri kuin toivoin sen olevankin. Toivon siitä myös pontevaa rekikoiraa, tietenkin!

Olemme kulkeneet paljon pennelin kanssa yksin erilaisissa paikoissa, sitä ei tunnu hätkäyttävän mikään. Paitsi lattialle tipahtanut kokovartalopeili, sitä se säikähti.

Kurko-ukki opettanu mm. suossa piehtaroinnin. Ai että se tekee kutvosta! Mukula kahto mallia ja hetken perästä oli itekkin kierimässä :D

En tiedä oletteko huomanneet yhden naaman puuttuvan. Laumasta on myös lähtenyt yksi. Dimmu nimittäin. Se lähti tietoisesti, mutta kuitenkin yllättäen pari viikkoa sitten. Se olisi pian täyttänyt 10 vuotta. Kirjoitan siitä oman postauksen, kunhan saan kasaan ajatukseni ja voin luoda Dimmua kunnioittavan kirjoituksen.

Kurkokin jo ikämiehiä, joten ei koskaan tiedä milloinka on viimeinen yhteinen hetki käsillä. Toki, se hetki voi tulla myös nuoren koiran kanssa. Tiettävää on, että yhteiset retket maastossa on jo ehtoopuolella, joten haluaa niihinkin retkiin ja hetkiin panostaa kympillä. 

Näihin tunnelmiin ja ajatuksiin, kulkekaa metissä ja soilla, pyörikää kanervikoissa, nuuskikaa metän tuoksuja. Nauttikaa! Nauttikaa myös ystävistä, niin koira- kuin ihmisolennoista. 

Anteeksi vielä tämä loputon hiljaisuuteni. Meillä on kaikki kuitenkin ihan hyvin, on ollut suuria aallokkoja elämässä mutta veneessä on pysytty. 

En tiedä olenko tippunut jo kärryiltä tämän blogin pidon kanssa, lukeeko näitä enää kukaan? 

Muutoksen tuulia

Hei vaan, taas.  Huonot tavat eivät sittenkään ole menneen talven - eikä tulevankaan talven lumia. Jokakerta lupaan kirjoittaa useammin. Haluaisin kyllä ja kovasti, mutta olen töissä ahkerasti ja siihen päälle vielä koirat ja kotihommelit. Tiedätte kyllä, ei jaksa avata sitä hurisevaa ja hidasta tietokonetta kun voi näppärästi päivittää kuulumisensa ja lukea uutiset hiirenpaskan kokoiselta älyluurin näytöltä.

Ajattelin jo aiemmin että lopetan koko blogin, mutta en taida siltikään. Elättelen toiveita että inspiroituisin niin että kirjoittelusta tulisi taas tapa arkeen. Ja kuvaamisesta ennenkaikkea. Muttakun olet kaiken valoisan ajan töissä - ja ne valoisan ajan vapaat tuppaa menemään hujauksessa etkä muista koko kameran olemassaoloa! :D Antakee anteeksi! Olisi niin paljon mistä kirjoittaa, olisi niin paljon mitä kuvata. Ja jakaa kaikki se tänne.

Tässä on tapahtunut ties mitä Lunan tulon jälkeen. On muutettu kylältä pois, on ostettu talo maalta. On opeteltu maalaiselämään, on vaihdettu keskuslämmityskattilaa - tehty saunapuita ja leivinuunipuita. On poltettu roviolla vanhaa elämää, on rakennettu koiratarhoja ja kuunneltu outoja ääniä vanhassa talossa. On rakastuttu maalaiselämään päivä päivältä kovemmin, vaikka alussa pimeys ja hiljaisuus tuntuivatkin ahdistavilta.

Ostettiin siis ukkokullan kotitila. Olimme käyttäneet alkukeväästä ilmoitusta lehdessä että ostetaan talo maalta, ilmoituksia tuli yhteensä varmaan joku kymmenkunta - joista yhdestäkään ei tullut fiilistä että "tämä se on". Tuli tarjouksia tonteistakin.

Juhannuksena, vielä silloin asiasta tiedottomina, istuttiin tulevan kotimme kesäkeittiössä, tulikuumat pekonisienet polttivat kitalaen ja kielen. Aurinko heijasti silmään, itikka narisi korvanjuuressa. Mieheni vanhemmat olivat jostain kuulleet että olemme käyneet katselemassa taloja ja olemme todella haluamassa pois ihmisten ilmoilta. He olivat aiemminkin jo sanoneet että tulkaa te tänne asumaan niin me lähetään kylälle. Enhän minä voinut sitä ottaa edes leikilläänkään tosissaan - kuka täältä nyt haluaa pois. Eikä ketään voi ajaa pois omasta kodistaan. Nyt oli kuitenkin eri ääni kellossa. Silloin tuntui että se herkkusienen polttama suu oli vielä enemmän tulessa. Tulisko tästä sittenkin totta, onko tämä nyt tosipuhetta vai leikkiä? Ei se ollu leikkiä.

Pian laitettiin asiat rullaamaan, selviteltiin kaikki mahollinen ja mahoton. Tehtiin laskelmia ja listattiin lukuja, soiteltiin pankkeihin ja käytiin palavereissa. Otettiin vastaan lainatarjouksia. En ole varmaan ikuna vahdannut niin tehokkaasti sähköpostia kuin silloin vahtasin. Tarjoukset saatiin ja mietittiin vielä vähän lisää. En päässyt vieläkään mukaan tunnetilojen kärryille että kohta tämä unelma on toteutumassa. Pessimistin piirre pisti niin kovasti vastaan että elä innostu kun kuitenni menöö vituiks. Kyllä se olotila siitä alkoi pikkuhiljaa vastaanottamaan innostuksen tuntemuksie..

Käytiin kirjoittamassa lainapaperit.
Käytiin kirjoittamassa kauppakirjat.
Siinä se oli. Omakotitalo maalta. KUVITELKAA!!! MAALTA!!! TALO!!!!

Kauppojen teon yhteydessä minua olisi itkettänyt, mutta jotenkin tämä asia oli vielä niin hatara ja kaukainen - en kerrassa voinut uskoa että mulla on kädessä oman taloni paperit. Jatkoin työpäivää normaalisti, kävin hakemassa työkavereille muutaman kuivettuneen käntyn kaupasta sen kunniaksi :D

Sitten alettiin suunnittelemaan muuttoa. Onneksi saatiin kelekkoa tavaraa tänne uuteen kotoon pikkuhiljaa, semmoista roipetta ja rompetta mitä ei jokapäiväisessä arjessa tarvitse. Taisin keretä ajaa kolme passatillista :D Sitten tuli se viikonloppu kun lopussaankin ajamalla ajettiin tavaraa. Jäätiin tietenkin heti yöksi, vaikka kämppä oli kuin pommin jäljiltä - laatikoita siellä ja täällä - kuten tiedätte. Kunhan oli joku nurkka mihin sängyn sai kasaan ja mihin sai päänsä kallistaa - ikiomaan taloon. Eikä malttanut edes nukkua, halutti heti aamusta herätä ja katella uutta kotia. Ja alkaa purkamaan laatikoita.

Nyt ollaan asuttu tässä talossa reilu kaksi kuukautta, ja nyt vasta alkaa tuntua kodilta ja siltä ettei täältä tartte mihkään lähteä - eikä olla kenenkään vieraina tai talonvahtina toisille. Tavarat ovat hakeneet pikkuhiljaa paikkaansa, ei olla änskilläänkään pidetty kiirettä sisustamisen kanssa. Kunhan keittiössä on tiskikone paikoillaan ja pesuhuoneessa pyykkäri. Niillä pärjää.

Koirat on viihtyny maalla oikein hyvin, tiluksia on ympärillä muutamia kymmeniä hehtaareja ja juoksuttamiset ja irtiolot on olleet helpompia toteuttaa. Kurko ei ole karannut kertaakaan - paitsi  naapuriin tonkimaan tunkiota :D

Laumalukema lisääntyi talokauppojen myötä heti yhdellä. Isännän vanhempien vanhin hirvikoira Mosku 14v, jäi meitä tänne ilahduttamaan. Olisi ollu väärin viiä vanha kääkkä taajamaan, olisi varmaan kuollut stressiin. Nyt se naurattaa naapuritarhan Lunaa, jyrsii luita ja pauhaa kun ruoka tarjoillaa niin keittomaisena!

Laumalukema kasvoi muutama viikko sitten vielä yhdellä, isännän pitkäaikainen haave jänispiiskasta toteutui myös. 7kk ikäinen Minttu liittyi seuraan, opettelee olemaan koiriksi ja ajokoiriksi!

Me eletään nyt sitä unelmaa, mistä ollaan vuodet jo haaveiltu ♥

JULLATUUUS!

En tiiä lukeeko tätä saakelin koerapäiväkirjaa kukaan, mutta kerta menin lupaamaan yllätyksen - täältä se pesöö:

Ensimmäinen etappi kesälomareissulla oli Ruotsin Ekorrseleen, Indian Tribe Husky's-kenneliin. Siellä odotteli koti-Suomeen kyytiä kuukausia aiemmin bongattu pikkunen sinisilmänen akanretale. Se asusteli laumassaan Aurora Borealis safarikennelissä ja nyt se pikkiriikkinen muuttaisi tänne nälkämaahan Kainuuseen. 

Koiran piti tulla muulla kyydillä Suomeen, mutta niinkuin yleensä suunnitelmille käy - ne kusee. Sisuunnuin ja tempasin sitä kuuluisaa härkää sarvista ja perkele, haetaan se koero ite. Olinhan minä kirjoitellut koiran omistajien kanssa jo viestitse Lontoon murteella, miksi se olisi vaikeampaa face2face? Meinas kyllä paniikkia pukata, ja vielä seleviltä päen! Van sitteku sai suunsa aoki ja alko puhumaan niin siinähän parituntinen meni että heilahti. 

Tämmönen näky meillä oli asuntoautossa, yksi koira meille ja yksi lähtisi Inariin Elinan luokse. Koirat matkustivat täysin ääneti kaikki 700km. Olivat uusien ihmisten kanssa pienessä ja kolisevassa uretaaniunelmassa, eivät niin tottuneita tämmöiseen "normaaliin" elämään. Ja silti täysin ääneti. Alkumaku koirasta oli jo hyvä tunne. Yö meni hyvin vaikka nukuttiin vilkkaan Jäämerentien-varressa pienellä levikkeellä. Tekivät paskaa ja kusta hihnassa, kun aluksi rohkaistuivat tulemaan ulos turvallisista häkkeistään. 

Vasemmanpuoleisessa yksiössä on Zanji-uros ja oikealla on minun elikkoni Lomasi.

Koirat pudotettiin seuraavana aamuna Kittilään. Meillä oli treffit Elinan kanssa siellä, se ottaisin koirat kyytiinsä siitä ja myö päästäsiin jatkamaan lomareissua kohti Enontekiötä. Muori oli tökätty heti pahamaineisempaan tarhaan missä myöskin Taiga asusteli. Alkoi hikoiluttaa että mahtaakohan siellä tulla uudesta koirasta ruotsalaissiperialaista jauhelihaa. Illalla sieltä tuli viestiä että kaikki ok, ei ärinää eikä purinaa. Vain korvassa olevia neniä ja uteliaita nuoria tyttöjä. HUH!!!

Nelivuotias narttu, joka on juossut viimesen kauden Ruotsissa keulilla. Tämähän on siis täsmähankinta, mulle jolla ei ole kunnollista keulakoiraa eikä aikaa kasvattaa pentuja. Niin lunki tapaus! Voiko "kodinvaihtaja" olla lunkimpi. Tottunut koiriin, käsittelyyn. Autoilu oli vähän ällöttävää, samoten hihnassa kävely. Kaikki nämä on parissa päivässä taputeltu. Se vetää nelivedolla kohti molempia autojamme ja etutassut ojossa on tulossa kyytiin. Ei kuolaa eikä vapise enää. Istuu kiltisti jopa kauppareissun ajan. IHANA!

No mitenkä muu lauma on ottanut vastaan? Taiga ja Venus kerkesi tähän sinisilmään tutustua jo Inarissa, kuin oisivat aina kavereita olleet. Kotitarhaan päästessä sama meno jatkuu. Pienet nuuskimiset ja tarhan esittelyt Kurkon toimesta, siinä kaikki. Sitten alettiin jo porukalla pötköttelemään. Dimmukin oli oikein vieraanvarainen eikä heti ollut menossa mökömököpuuhun.

Indian Tribe Husky's Lomasi on tämän koiraeläimen virallinen nimi, häntä on kutsuttu Ruotsiksi nimellä Lomasi, mutta näin kankeana suomalaisena siitä on leivottu Luna. Una-Luna. Unanaa. Minä oon aivan myyty. Syö luita, pitää puolensa luista, syö lihaa, syö järvikalaa. Mutta Atrian lihapullat ei käy. Pitää olla HK:n grillinakkie. Joku roti sentään.

Oma lauma näytti mallia että mitenkä sitä meijjän pirtistä pannaa tassulla koreaksi. Kurko on ollut uuden tulokkaan mielestä jotenki erityisen houkutteleva, se oikeen kopin katollakin hakeutuu paapan viereen. Paapa rykäsöö välillä ja ruotsalainen hoitsuu istuu vieressä ja lohduttaa. Vai outtanekko tuo perintöä :D

Onhan sitä jo kerennyt kuulla kuinka raakkikoirat pitää laittaa pois kun lauma kasvaa. Mikään koira tuosta viisikosta ei ole raakki. Kaikilla on oma paikkansa ja tilansa talossa, autossa, tarhassa, sydämessä. Mitään koiraa ei laitetaa mäkeen tai monttuun toisten tieltä. Vaikka olis vanha tai vetämätön, ne saapi vaikka sohvalla röhnöttää ja olla mamman rikkaimureita. Sitten aletaan katselemaan isompia tiluksia tai jätetään koiria ottamatta, jos alakaa ahistaa. Viis koeraa menee ihan tasan siinä missä neljäki ;) Onhan mulla täällä vähä väliä ollukki viis, millon veljen, isän, kavereiden koiria kylässä tai hoidossa..

Mutta nyt, minulla on OMA upea viiden huskyn lauma ♥ ällöttävää, tiedetään.

Kesä porsaat kotiin ajaa..

Tosiaan, talavi on lusittu ja lauman tytöt on haettu kotiin safaritöistään. Kesä painaa päälle ja rekikoirat aloittaa kesälomansa. Paitsi jos on vieläki yöpakkasia ja järvissä metrin jäät ♥ Kyllä se mulle vaan passaa! Ötökät ja sihiliskot pysyvät vaan piiloissaan. 

Akkoilla on ollut siellä Lapin kaerassa meleko kylymätkin oltavat, uudenvuoden tienoilla kävi jopa meillä tämmönen rapsakka -41 pakkanen  - Inarista muutamia asteita enemmän. Eipä sillä, nuo karvaperseet kyllä pärjää.

Taiga sai siellä hienoja uusia lempinimiä, mm. rälläkkä ja papatti. Kotiutuessa se on taas Pampula xD Kuvassa veljensä Kroisos Pennonen. Parhaat painikaverit 4-evö. Jospa se nimi Papatti on muotoutunut veljensä Dynamiitin seurassa. Taiga on vehkeetön malli, joten poikatarhassakin sai rälliä vailla minkäänlaisia yh-äidin pelkoja. 

Venus on ollu vieraiden vastaanottajana sekä vakiokalustoon kuuluvana pyörämallin koerana. Ollut opettamassa myös nuoria. Keenu kun ei ole mikään villikilli, ei pure liinoja eikä riehu muutenkaan - paitsi jos ei pääse safarille mukaan. Sillon palaa muorilla käpy, kastuu tuluppa ja motti menöö jumiin. MINÄ HALUON KANS!!!!!!

Mukavia muistoja on Alpha Polariksen asiakkaat laittaneet Instagramiin, tietysti hästäk alphapolarisadventures. Venus päässyt sinnekin!

Tämä kuva erityisesti mieleeni. Venus ja Koda on olleet hyvä pari niin valjakossakin, mutta myös turistien kanssa poseeraamisessa :) Voen vaan kuvitella mitenkä Venus on tämän pestin ottanut vastaan, onnellisena kun joku rakastaa ja raapii. Muuan turisteista oli jonkun hullun suomalaisen yllyttämänä nostanut Venuksen syliin, sillon oli muorilla vetänyt silmiä kieroon että tämä on ihanaa!

Koeranhakureissulle kuului olennaisesti myös kettulakin tuuletus valjakkokyydillä. Taidettiin samalla päästä myös jonkunlaisiin kuviin mikä esittää mainosta... ;) Souseli ja Sasta kärkenä, Luna ja Taiga pyörässä.

Venus oli ikionnellinen kun mamman kainaloon pääsi. Kieli meni heti ensikättelyssä nenän kautta poskionteloihin ja sieltä nieluun. Oli ihana kaapata tuo koiranperkele syliin ja puristaa sitä niin että pierukin pääsi. Neljä kuukautta. Vaikkei aikana ole pitkä, mutta loppuviikot alkoi olla mahanpohjassa kuplivaa jännitystä. Vai oliko se se noro....

Taigan reaktio oli kans mellevä. Astuttiin autosta ulos, kuuli varmasti äänen mutta ei reagoinu sen koommin. Varmaan ajattelin että taas joku vierasta murretta puhuva turisti, hymyile ja koeta olla kiltisti. Van sitteku mentiin ihan verkon vierelle ja kaikki kakskymmentä nakkia tarhaan sisälle ja nokatkin (mullei oo mutanttikäsiä, isäntäkin oli mukana), alako karmea kurnutus. Tarhaan sisälle ja siitäpä se tuttu riemurepeily alkoi. Isäntä oli epäillyt jo tovin että koirat ei varmasti enää tunnista meitä eikä niillä oo enää niiden omituisia tapojaan. Taigalla ollu penikasta asti tyylinä ottaa korvaa ja nenää hampaijen väliin. Nyt sillä kiirettä piisasi kun koitti vuorotellen tulla minun luo ja siitä sännätä isännän harteille ja tassulla läpsimään. Kylläpä oli pikkumuorikin onnessaan! En siitä tiiä, kummalla oli parempi mieli, koeralla vai miehellä ♥

Lähipiiri on kans ollut vakavasti sitämieltä että neljän kuukauden ero ja kotoa poissaolo on myrkkyä, eikä koira enää tunne saatika muista paikkoja. Tämän kuvan minä näytän kaikille niille jotka kehtovaa epäillä. Taiga ekana iltana kotona, kävi hakemassa hyväksi nyljäämänsä hirven lelulootasta ja paineli sen kanssa sohvalle. Nyt on hyvä, tuumasi Taiga.

Kaikenkaikkiaan tämä talvi on ollut omassa henkilökohtaisessa elämässä niin kiireinen, että lauman puolittuessa ja virkeimpien poissaollessa - on elo helpottunut huomattavasti. Meillä on siis tehty kotona sisäremonttia, töiden päätteeksi iltaisin. Illat on olleet niin kiireisiä ettei kerrassa ole kerennyt koiria juoksuttamaan. Kotiin jäi nuo papparaiset Kurko ja Dimmu. Niille piisaa kun illalla kiertää tuon 2km lenkin, että saavat päivän uutiset lukea kusen ja paskan muodossa.

Kiitos tästä mahdollisuudesta Elina, oli mukava palvelus puolin ja toisin. Akat pääsi oikeisiin töihin ja akka kotona pääsi remppatöihin ;) Kauden päätösbileet oli suorastaan muistamattomat!

Tästä kaikesta kiittäen, Papantti ja äeteensä Ensyömatikkaa

Koera-akan kännykän uumenista

Kiireislaatuisen elämäni vuoksi kännykän kamera on ollut kovemmalla käytöllä jo pitkään. Sinne kertyy ties minkälaisia otoksia eikä niitä edes muistakkaan!

Puhelimella otetut kuvat on oikeestaan sitä mitä meidän koiralaumassa tapahtuu näinniinkö arkena. Sitä mitä me touhutaan evridei. Se kännykkä kun tuppaa olemaan (toisaalta ikävä kyllä) koko ajan lähellä niin saapi otettua ties mistä tilanteista otoksia. 

Noniin, Sonyn syövereistä löytyi moisia otoksia. En jaksa muistaa onko näitä kuvia täällä julkaistu, mutta jos on - koettakaa kestää :D

Julle-poika hoijossa, Kurkon lempilelu :D Kuvattu syksyllä '16.

Kurko on oikea mato tuohon kerjäläisyyteen. Nyt siellä pitäs antaa ruikkaria minkä päällä tomaattitonnikalaa. NJAM!

Taiga tavihommissa. Olipa se mieluinen "yllätys" isännälle että koera haki vedestä eikä ihmisväellä tarttenu riisuutuo.

Meijän retkeltä nuotion äärestä, odotellaan että iso kanto alakaa hiillostua makkaroijen paistoon sopevaksi. Hyvä on tätäkin taitoa opiskella, odottelua siis.

Taiga päiväettoneella Kurkon poron kanssa. Porolla ei näy tulleen uni silimään.

Taigan sisko, Venuksen tytär - Anor oli meillä jokusen viikon kylässä ja hoijossa. Pikki sähikäinen ♥

Pian tämän kuvan jälkeen Venus katosikin elokuussa. Se tarina onkin kerrottuna tänne. Vieläe puistattaa. Akkateeri me kuitenki saatiin saaliiksi!

Hirvenmehtyy on alakanu ja hiskit sen kyllä huomaa! Tänäsyksynä talon isäntä aikoo taas itekki liittyä hirviporukkaan, joten koeriin hammashuolto ja riistalihan saanti on turvattu :)

Tais olla ensilumi!

Kvartetti eiku trio eiku tupladuo hetkeä ennen eroa. Nartut lähti Inariin töehen. Kimmoa ei paljo kiinnosta, kunhan saapi olla rauhassa omassa luukussaan.

Kurkku-ukko Varisjärvellä joskus. Se aina töröttää tuossa pöyvällä kun pysähytään valvomaan Taigan uintiharjotuksia. 

Taigalta lähti vehkeet marraskuussa, tässä kuva haavasta tikkienpoiston jälkeen.

Mikäpä sen mukavampaa kun kirpeänä aamuna pyyhkästä mökille koeriin kans, tallustelemaan jääkannelle ja nauttimaan pienestä pilkahduksesta aurinkoa. Koita ottaa kuvia koerista mutta yks saakeli ripuliperse tuppautuu aina vääräppäen kuviin että varmasti näkyy kaikille paskan olleen hulivilie..

Dentastixie kitusiin, mukavia herkkuja kun sattusivat olemaan tarjouksessa!

Tupasvillasuolla Varisjärvellä. Ilima oli kostea ja kaikkialla haisi kastemadot. Tunnelmallinen kuva, jostain syystä.

Aina on hyvä keli uida ja läntäröijjä, tuumii räpylijalka-Taiga. Hetken perästä kuvanoton jälkeen puhkesi ukkosmyrsky joka pieksi lenkkeilijöitä raekuurolla.

Eipä unohdeta syömistä ja raakaruokinnan hehkutusta! Pakkaset pullollaan :)

Ukki-Buugi lempiasiansa äärellä, aloittelemassa syömistä. Paikallisen lampolan tuotteita, karitsan lapoja! "Kuin sipsie söesi", runoili Kurko.

Kimmo Kiannannorppa asemissaan nuotion äärellä. Eiköstä hälle mitään?

Ukki Von Kurpaa on vaivannut maaliskuun alusta saakka lentsu. On käyty lekurissa, on otettu verikokeita ja tulehdusarvoja, kuunneltu sydän ja keuhkot, cerppi ei oo koholla mutta varmuudeksi syötiin 14pv antibioottie. 10 pv kipulääkettä. Yskä on ollut kuivaa, oikeen takovaa ja väsyttävää sortimenttie. Ukki on ollut sisäkoirana melkeen kaks kuukautta, ei lenkitystä eikä hillumista. Nyt huhtikuun lopulla sillä alkaa lima irrota ja olo helpottua. En oo kuunaan tavannu näin sitkeätä yskää. Veinkö sen liian myöhään lekuriin vai onko vanhuksella vaikeampi parantua? Ei se minusta vanhus ole, vasta 9v! Tulehduskipulääke ollut parempi apu mitä AB. Surkea on koira sairastaa :(

Kimmo näyttämässä mallia mitenkä pitää parantua, kaivautua huskypeittoon ja näytellä surkeata. Ja mieluusti houkutella isi sinne peiton alle kaveriksi. Sen kanssa on lämmin nukkua, mamma on kertonut. 

Velipoijjaat kiikutti ison kasan isoja ahvenie koerille, minähän näppäränä tyttönä keittää porautin ne ja lajittelin uunipellille. Pistin sitten pellin päällä pakasteeseen, kyllä on tykätty pöperö haskiin keskuudessa :)

Kurkon ollessa sairaslomalla ja narttujen ollessa Inarissa - on Dimmu päässyt yksinvaltiaana aina möksälle mukaan irtijuoksemaan. Tässä on sen käsitys villihtemisestä ja energian kuluttamisesta. 

Kuten jo varmaan olen tuhatkunta kertaa sanonut, meillä on tehty remonttia täällä kotikolossa marraskuun puolestavälistä asti ja nyt se on saatu päätökseen! Tämä portaidenalusta on ollut koeriin valtakuntaa mutta rempan aikana kaikki ylimääräinen jaloissapyörivä röse on tungettu tuonne portaiden alle "remonttia pakoon". Nyt kesälomalla ollessa sain loppusiivouksen tehtyä ja tuon koeriin kolon siivottua. Itulaatikko on jälleen käytössä!

Kurkku mieluusti makoilis ihmisten sohvalla, vaikka emäntä siivoushumussaan tempasi sohvatyynyt kartanolle ja pääliset pesuun. On se kyllä eri Kesseli tuo koira :D

Kimmon onnellisuusmittarit painuu aivan tappiin kun joku vähän raapii...

Tämmöstä kuvasatoa oli Xperia niellyt, pääasia että jotain kirjotusta on saatu aikaseksi :)

Lapin reissuun lähtee koko kameravarustus mukaan, päästään vielä ajamaan lumille sekä kelkalla että valjakolla. Venus ja Taiga - mamma on tulossa ♥